Jukka Palm

 

Meloja katsoo kohti horisonttia, kohti tulevaisuutta ja seikkailua. Horisontti on sijoitettu perinteisen ohjeen mukaisesti 1/3 kuvan ylä- tai alareunasta. Kuvaustilanteessa ei ole kuitenkaan kiinnitetty tarpeeksi huomiota taustaan, vaan horisontti lävistää melojan pään. Itäisen Suomenlahden kansallispuisto.

Monelle maiseman ikuistajalle on varmasti tuttua ihmisettömän hetken odottelu suosituilla kohteilla, etenkin nähtävyyksien äärellä. Viisarit liikkuvat silloin hitaasti, eivätkä alati muuttuvat valaistusolosuhteet tahdo noudattaa maisemassa pyörivien “ylimääräisten” ihmisten rytmiä. Mutta mitäpä jos ihminen olisikin kuvassa tarkoituksella, osana maisemaa? Maisema, jossa on ihminen tai edes vihje ihmisen läsnäolosta, laittaa heti mielikuvituksen laukkaamaan ja synnyttää katsojassa kysymyksiä. Ihminen tarjoaa mahdollisuuden samaistumiseen ja antaa kuvaajalle tilaisuuden kertoa tarinan.

Sijoittaminen maisemaan

Kun maisemassa on ihminen, tulee tästä automaattisesti kuvan pääkohde, johon katsojan huomio ensimmäisenä kiinnittyy. Ei ole saman tekevää missä kohtaa kuva-alan maisemassa tämä ihminen on. Yksi keino on hyödyntää kolmanneksen sääntöä. Tässä kultaisen leikkauksen yksinkertaistetussa versiossa kuva-ala jaetaan sekä vaaka- että pystysuunnassa kolmeen yhtä leveään osaan. Kaksi vaaka- ja pystyviivaa leikkaavat tällöin toisensa neljässä kohdassa kuva-alalla ja kuvan pääkohde on hyvä sijoittaa näiden pisteiden tuntumaan. Yleensä tällaisen ristikon saa näkyviin myös kameran etsimeen, jolloin pääkohteen sijoittaminen helpottuu

Myös se mihin kuvassa oleva ihminen katsoo tai liikkuu vaikuttaa hänen sijoittamiseensa kuva-alalle. Katseen tai liikkeen suunta kuvassa toimii yleensä paremmin totutun lukusuunnan mukaisesti eli vasemmalta oikealle. Sille puolelle kuva-alaa, johon pääkohteen toiminta tai huomio kohdistuu on hyvä jättää enemmän tilaa kuin vastakkaiselle puolelle.

Vaikka kuvan rajaaminen on helppoa kuvankäsittelyvaiheessa, kannattaa jo kuvaa ottaessa pyrkiä rajaamaan siten, että kohde olisi osapuilleen oikeassa kohdassa. Hieman lopullista väljempi rajaus on hyvä, jotta jää hieman pelivaraa. Jos kuvaa joutuu käsittelyssä suoristamaan esimerkiksi vinon horisontin takia, leikkautuu kuva-alan reunoista suikaleet, mikä puolestaan vaikuttaa pääkohteen sijaintiin kuva-alalla. Pääkohde voi tällöin ajautua liian lähelle kuvan reunaa tai jopa osin leikkautua.

Ihminen mittakaavana

Joskus vaikuttavakin maisema latistuu kuvassa. Kameralla tuntuu olevan mahdotonta saada taltioitua sitä minkä silmä näkee. Silloin ihminen mittakaavana auttaa asiaa. Tehokkaimmin ihminen toimii mittakaavana kun hän on kaukana kamerasta ja pienenä “tikku-ukkona” ikään kuin maiseman sisällä. Tällöin maiseman valtavuus, korkeuserot tai autiuden laajuus tulevat esiin silmänräpäyksessä.

 

Maisemakuvaaja tykkymaisemassa Kuusamon Konttaisella. Kuvaaja on sijoitettu kolmanneksen sääntöä mukaillen ja toiminnan suunta huomioiden. Kuva-alalla on enemmän tilaa oikealla, jonne kuvaaminen suuntautuu.

Pelkistystä siluetista huolimatta kuvasta on tunnistettavissa paikka ja kaikille kuvaajille tuttu toiminta, juuri otetun kuvan tarkistaminen takanäytöltä. Utö, Drakenin haaksirikon muistomerkki.

Pelkistäminen

Vähemmän on usein enemmän. Tiivistäminen ei tee hyvää pelkästään tekstille, vaan myös kuvalliselle ilmaisulle. Yksi tapa karsia kuvasta ylimääräisiä elementtejä on kuvata siluetti vastavaloon. Tällöin keskeisin asia kuvassa nousee tehokkaammin esiin. Kuvalle on yleensä hyväksi, jos siinä on pääkohteen lisäksi jokin muukin selvästi erottuva kohde. Sellainen, joka muodostaa parin pääkohteen kanssa esimerkiksi muodon, värin tai kuvan sisältämän toiminnan kautta. Tällöin niiden välille syntyy jännite, niistä tulee tasapainoinen kokonaisuus ja parhaassa tapauksessa syntyy tarina.

Vältä klassiset virheet

Klassisimpia virheitä on, ettei kuvaustilanteessa kiinnitä tarpeeksi huomiota pääkohteen taustaan. Tämä korostuu maisemakuvauksessa, sillä yleensä kuva-ala on kauttaaltaan tai ainakin suurimmaksi osin terävyysalueella, jolloin mahdollisia häiritseviä elementtejäkin on enemmän. Päästä kasvava puu lienee tavallisin tapaus. Toinen yleinen kömmähdys on kaulan katkaisu. Horisontti, jyrkkä väriraja tai konkreettinen esine kuten oksa tai sähkölinja taustalla näyttää katkaisevan ihmisen kaulan tai lävistävän tämän pään.

 

Ilman ihmisiä kuvan maiseman mittasuhteet eivät avautuisi kohdetta tuntemattomalle katsojalle. Kuvassa ihminen on läsnä myös epäsuorasti, sillä maisema on ihmisen aikaansaama. Paraisten kalkkikivilouhos.

Entä jos ei ole ihmisiä? – Omakuva

Aina ei tietysti ole ihmistä paikalla. Silloin auttavat jalusta ja vitkalaukaisu. Kun kuva on sommiteltu ja kaikki kohdallaan voi kuvaaja itse singahtaa malliksi oikeaan kohtaan maisemassa. Riittävä määrä toistoja parantaa onnistumisen mahdollisuuksia. Otokset kannattaa tarkistaa takanäytöltä suureksi zoomattuna. Vaikka sommittelu näyttäisi äkkiseltään onnistuneelta, voi kuvan pilata outo ilme tai vaikkapa kuvaustilanteessa pääkohteen eteen heilahtanut ruohonkorsi, joka kuva-alalla toistuu epäterävänä läiskänä.

Lopuksi

Säännöt on tehty rikottaviksi. Edellä kerrottuja sommittelun sääntöjä ei tarvitse aina ja joka tilanteessa orjallisesti noudattaa. Niiden tunteminen ja kuvaustilanteessa huomioiminen kuitenkin helpottaa huomattavasti säännöistä poikkeamista siten, että lopputulos on silti toimiva. Vähän niin kuin ruuan laitossa. Kun resepti on hallussa, voi huolettomammin irrotella maustamisessa ja silti päästä maukkaaseen lopputulokseen.